21. helmikuuta 2017

Arjen hai(na)kuja



Pehmeästi
hellyyttä hyrräten
lämpöä säärelläni. Onni.


Ruisleipää
kainuulaista lohisoppaa
Mitä muuta kaipaisin?


Liukkaus
lenkillä luistelututti
mustarastas lauloi kevättä


Auringonpaistetta
värikästä, kirkasta
Tiistai toivoa täynnä


Enneunia
esikoista öisin
kohtapa kevät koittaa!

Mukavaa viikkoa kaikille näiden arkisten mietteiden kera!

20. helmikuuta 2017

Liike - Movement


Päivän hai(na)ku:

Keinuva
liike tuulessa
Vai silmätkö fuskaa?

Keinuttelin idänvarjosaraa - Carex siderosticta.



EDIT:
Poistin 2 kuvaa. En saanut linkkiäni pois Luovasta lauantaista.

19. helmikuuta 2017

Vanhaa - Old



Kuvasin nämä kärryt viime kesänä Somerolla jossain kartanossa,
jonka nimi on unohtunut. Vanhensin vielä vähän kuvia.





18. helmikuuta 2017

Uunan ihana Ulle dulle dof



Luin ja bloggasin Uunan ihanan novellikirjan 
Laitan linkin tännekin kirjablogiini, niin voitte lukea. 
Olen aivan lumoutunut - kiitos Uuna ihanasta lukuelämyksestä!

14. helmikuuta 2017

Ukkosmyrsky Kolilla



Luovalle lauantaille kannatuksen vuoksi pieni nopea & huoleton maisemapiirros.
Käyttämäni digiohjelma lakkasi toimimasta, joten olen ollut työkalua vailla.
Hankin juuri Affinityn, mutta en ole ehtinyt perehtyä.
Nyt siis vesiväreillä ja pienillä tehosteilla.



Hyvää Ystävänpäivää toivottelen!

10. helmikuuta 2017

Kesäinen maisema



Kesän näkymät mielessä! Tämä rypsipelto oli yksi ihanimmista viime kesän näyistä. Maalasin maiseman vesiväreillä ensin. Mutta tekeleestäni tuli sen verran surkea, että väänsin sen Photoscapella  Glass Block -versioksi. 




Helmikuun teema - leimasin


Vielä pari kukka-aihetta. Ensimmäinen on tehty märälle. Välineet: pieni pyöreä huopatassu, viivat taitetulla vessapaperirullan kulmalla. Saturaatiota lisätty.


Tässä samat välineet, joskin kuivempi pohja. Lumi tuiskuaa kukkasten päälle...



Our theme in February is to use self-made stamps,
or something found at home.
This and a couple of previous posts are my experiments.

Paint Party Friday


9. helmikuuta 2017

Helmikuun teema kollaasina



Helmikuun teema - leimasin 6-7

Kokeilin vielä näitä, tuli mitä tuli.

Valkoinen paperi, vesiväri, soikea pidike & reikäinen nauha


Surffilaudat varikolla tyrskyjä osottelemassa.



Valkoinen paperi, pahvista leikattu hashtag & huonekalun huopatassu

Donald Trumpin hashtagit täyttävät koko avaruuden!



8. helmikuuta 2017

Helmikuun teema - leimasin 1-5

Ruskea pahvi, sieni & vähän värin valutusta

Nyt on pakko sanoa, että tämän kuun tehtävä on haasteellinen! Tuhrasin ja tuhrasin, mutta ei oikein tolkkua tullut.

Valkoinen paperi, sieni & pitkä sokeripala

Keräsin erilaisia nippeleitä, joita käytin leimasimina, mutta ei mikään niistä oikein toiminut. Perunakin oli liian kova muotoiltavaksi! Parhaiten toimi vanha pesusieni, josta leikkelin muotoja. Aika kiva oli myös tuo alla hyvin näkyvä soikea ponnarin pidike.

Valkoinen paperi, soikea ponnarin pidike & sieni


Leimailin sekä ruskealle pahville että valkoiselle paperille. Postauksen lopussa on kuva käyttämistäni leimasimista. Hivenen vain tein kuvankäsittelyä.

Ruskea pahvi, reikäinen nauha & sieni

Toinen versio satupuista. Valkoinen paperi, sieni & puutappi

Leimasinvalikoima - aivan kaikki eivät toimineet

Kyllä minulla yksi oikea ideakin oli, mutta se ei onnistunut ollenkaan! Yritän sitä tässä joku päivä...


6. helmikuuta 2017

Lupaus - blogitarina

Lupaus on 8 kirjoittajan kimpassa kirjoittama tarina. Tarinan aloittaja ja inspiroija on UUna, ja muut jatkavat. Anna tarinan viedä!


Tarinan "äiti" on Uuna Hän etsi vapaaehtoisia ja kirjoittajalista nivoutui sen mukaisesti. Uuna aloitti tarinan tytöstä nimeltä Anna ja jatkokertomuksen nimeksi tuli Lupaus. Sen jälkeen tarinaa veivät ennalta sovitusti AimariiEstherMaahinenAstaRiitta K, Aina jaIrja


Henkilöt: Anna Duiri (tarinassa Anabeelus) Sivakka. Filosofian maisteri
Annan äiti: Arja (Araalia) Sivakka
Annan isä: Nils Aslak Sivakka
Annan setä: Aurus Antereeus (äidin veli)
Helga Vaski: Annan täti eli isän sisko
Irene Ritari: Annan lapsuusystävä.
Ikämieli eli Akmeeli Antereeus: Annan esi-isä
Jouni Morottaja, Annan mielitietty. Metsäinsinööri.

Annan äiti kertoi kuolinvuoteella tyttärelleen oudosta shamaaniperinnöstä ja pyysi lupausta että Anna ottaisi viestit vastaan hänen kuolleelta veljeltään - susi-Aurukselta - ja myös esi-isiltään. Tämä tuli Annalle shokkina, mutta hän yritti silti tehdä tilit selviksi menneisyyden kanssa. Lopulta hän jäi kokonaan unien ja näkyjensä alle.



Uuna / osa 1
Viininpunaiset samettiverhot on vedetty ikkunan eteen. Ne yrittävät pitää pimeyden ulkona, mutta eivät onnistu. Tunnen kuinka pimeys on valunut raoista sisään, valunut nurkkiin, sängyn alle, lipaston taakse, mieleeni.
Tummat verhot pitävät myös valon ulkona, koska verhoja ei vedetä edestä edes päivisin: kirkas valo vihloo äidin silmiä ja sairasta sisintä.
On hiljaista, kuuluu vain äidin raskas epätoivoinen hengitys. Koko kaupunki nukkuu, muu perhe nukkuu. Olen valvonut äidin vuoteen äärellä jo monta yötä. Aamuyöllä Helga tulee vapauttamaan minut hetkeksi nukkumaan.
Silmäni kiertävät huonetta uudelleen ja uudelleen. Sänky, seinällä äidin kirjoma mietelause "Uskollista ja nöyrää Jumala rakastaa", yöpöytä täynnä lääkepurkkeja, lipasto, jonka päällä äidin koristeellinen peili. Se on hänen aarteensa, lahjaksi isältä saatu. Lipaston kauimmaisessa kulmassa palaa pieni kynttilä, peili on käännettynä siitä pois päin, mutta silti peilistä heijastuu valo. Ei ei valo, vaan kuin maisema, kaukainen maisema, hiljainen ranta, jossa kulkee joku.
Nousen ylös ja kävelen hiljaa. Samalla katson vastapäistä seinää ja yritän keksiä, mistä heijastus tulee. Vaatekaappi, päällä pari hatturasiaa, kynttilälampetit seinällä, ei tulta. En mielestäni päästä mitään ääntä, mutta silti äiti herää.
— Anna, Anna!
— Tässä olen äiti. Tartun kuumeiseen käteen, joka epätoivoisesti etsii jotain peitteeltä. — Tuonko teille lääkettä tai vettä? Olin jo kohottautumassa, kun äiti puristaa tiukasti kättäni.
— Ei, ei, älä mene Anna .... haluan puhua ... kanssasi.
— Ette saa rasittaa itseänne äiti. Jospa lukisin teille ja puhuisimme huomenna.
— Ei, ei, on aika ...puhua. Anna vettä.
Kohotan vesilasin äidin halkeilleille huulille. Hän ei ole moneen päivään enää syönyt paljoakaan. Vain hiukan keittoa ja muutaman kulauksen vettä. Nytkin vesi valuu suupielistä leualle ja kaulalle, yritän kiireesti pyyhkiä sitä, mutta äiti työntää käteni pois.
— Kuuntele Anna! Lupaa minulle ... Lupaa...


Aimarii / osa 2
Äidin ääni on kiihkeä. Hänen kuumeiset silmänsä kiiltävät ja välähtävät oudosti kellertävinä. Molemmat kädet alkavat hapuilla otetta minun kädestäni. Lujasti, ikään kuin peläten minun vetävän käteni pois.

Äkkiä äiti kohottautuu puoleeni ja kuiskaa tuskin kuuluvasti ja hyvin hätääntyneenä.
-Anna, Annaseni…heijastus..peilistä. Joku …hän on..tulossa.. pitkoksia pitkin tunturisuolla. Annaseni, ei rannalla.….pitkoksilla. Anna, pyydän…..lupaathan….
Ääni kuitenkin sortuu. Sanat muuttuvat soperteluksi ja hän nukahtaa kesken lauseen. Ryppyiselle poskelle rupeaa valumaan kyyneleitä.

Kynttilä on palanut puoliksi. Se lepattaa välillä, on sammumaisillaan, mutta elpyy kohta palamaan paremmin.

Minä olen väsynyt. Äidin silmät olivat hetki sitten niin vieraat minulle. Outoa myös, ettei peilistä heijastuvassa valossa näy enää mitään rantaa, vaan suo, jota halkoo pitkokset? Ehkä kuvajaiset ovat kangastusta? Mutta hahmo, joka liikkuu maisemassa? Kuka tai mikä se on?
Eniten mieltäni askarruttaa, mikä voisi olla se lupaus, jota äiti yrittää pyytää minulta? Entä voinko antaa lupaukseni?
Irrotan varoen käteni hänen käsistään ja siirryn istumaan mukavammin vanhaan plyysiseen nojatuoliin. Äidin kasvot näyttävät uurteisilta, harmailta ja niin sairailta.

Viileää ilmaa lehahtaa kasvoilleni. Vilkaisen heti, onko ikkuna tai ovi ehkä raollaan, mutta ei. Äiti vain heittelehtii vuoteessaan ja herää puolittain. Katsoo minua, mutta ei jaksa puhua.
On puoliyö, öinen sudenhetki ja täysi hiljaisuus. Yön pimeydessä uskallan antaa vihdoin itkulle luvan, vaikka tähän asti olen jaksanut näytellä vahvaa.
-Anna? Olethan sinä siinä? Äiti kysyy. Kuiskaan olevani, en halua itkuisen äänen paljastavan suruani, puudutan sen pakolla pysymään sisälleni.
- Anna, lapsukaiseni, isä .. te tytöt ette…. tiedä ….mahdollista sukulaisuutta suurelle Akmeelille….Annaseni….teidän ei tarvitse kauhistua hetkeä..., kun ….tulee aikani. Se ei ole vielä……kohta valoni sammuu….ei vielä.

Enemmästä en saa selvää. Sanat ovat outoja, kieli muuttuu saameksi! Kiihtynyt hengitys alkaa tasaantua ja äiti nukahtaa taas.
Aamu ei ole kohtakaan.
Kasvojani pyyhkäisee uudelleen kevyt ilmavirta. Siinä samassa sammuu myös kynttilä. Vain savu jää leijailemaan hämärään. Nyt peilistä heijastuva valo paljastaa uudenlaisen maiseman, joka ei enää ole suo, ei näy pitkoksia. On puita ja joku asumus, jonka edustalla on liikettä.
Nousen voidakseni katsoa tarkemmin.
Tuijotan lamaantuneena ja suorastaan parkaisen.
-Äiti, tekö siellä? Ei! Ei se ole hän! Hän nukkuu vuoteessaan. Se olen minä itse, minä Anna!


Esther / osa 3
- Äiti mitä tämä on, mikä tuolla katselee minun kasvoillani, minun silmilläni olematta kuitenkaan minä, Anna huutaa hädissään!
- Äiti herää, yritä vielä pinnistää ja kertoa minulle mitä tarkoitat lupauksella sinulle, mitä tarkoitat Anna huutaa kasvot pelosta suunniltaan ! Katse hamuilee joka suuntaan jäämättä mihinkään. Peilistä heijastavat keltaiset silmät !
Anna pyörtyy lattialle vavahtaen, eikä näe että Äiti yrittää kurkoittaa viimeisillä voimillaan Annaa kohden kuin auttaakseen tai tarttuakseen Annaan suojellakseen joltakin joka on jo lähellä mutta vielä näkymättömissä. Äiti näkee ja huokaa alistuneena, hän tietää että hänen aikansa on pian käsillä, ehkä hänellä on muutamia tunteja enää aikaa. Kuinka hän saisi kerrottua kaiken Annalle, mistä hän saisi voimaa vielä hetken. Äidin huulet alkavat liikkua kuin itsestään, vahvahtelevina, tärisevinä hän lausuu sanoja. Hänen ympärillä harmaa savu tekee outoja kiemuroita, kuin käärme liikkuisi varjoissa. Huoneen ilma on viileä. Seinillä varjot leikkivät omia leikkejään. Kynttilän liekki joka oli jo sammunut syttyy jälleen ja alkaa lepattamaan suurentuen kohti kattoa, kunnes tuli on valaiseva koko huoneen.

Sängyllä makaava hahmo on jälleen liikkumaton. Hiuksensa ovat valkoiset kuin lumi, levittyen tyynylle kuin viuhka. Huulten liikkeitä tuskiin huomaa. Kädet puristuvat nyrkkiin ja oikenevat jälleen. Ympärillä on savun tuoksua joka voimistuu hiljalleen.

Äiti avaa hätkähtäen silmänsä. Ja hän kuuntelee. Talosta ei kuulu ääntäkään, mutta ulkona sudet ulvovat, kuutamo on melkein täysi. Levottomuutta ilmassa, Äiti aistii sen. Hän tietää että ei ole enää omssa talossaan. Aika on siirtynyt eteenpäin. Eikä hän voi sitä pysäyttää....Hän rukoilee Annaa heräämään...Anna Anna herää herää !..Äiti tarttuu Annaa kädestä yrittäen ravistella Annaa hereille, hän ei voi muuta, ei hän pääse sängystään pois, ei ole voimia, ei ole aikaa... Samalla hän näkee jotakin liikettä silmäkulmastaan ja kääntää päänsä vaivalloisesti huoneen ikkunaan päin. Viininpunaiset samattiverhot ovat kuin läpinäkyvää harsoa. Hän kuulee jonkun lausumassa sanoja, kieli on hänelle tuttua, häntä pelottaa! Mutta hän tietää ettei menneisyyttä voi paeta, ei voi kuin yrittää kantaa taakkansa, mutta entä Anna, miten hän reagoi tähän kaikkeen. Mistä saisin vielä voimaa....kyyneleet valuvat hiljaisina hänen jo kylmeneviä poskiaan pitkin...vielä hän ei anna periksi, mutta hän vaipuu tajuttomuuteen.

-Äiti missä minä olen, Anna kuiskaa voipuneena ja yrittää nostaa itseään ylös lattialta. Hän muistaa kaatuneensa, mutta että hän pyörtyi sitä hän ei muista. Anna katselee varoen ympärilleen, hakien äitiään katseellaan. Missä Äiti on hän ihmetttelee, eikä tämä ole kyllä meidän talo. Missä ihmeessä minä olen Annaa alkaa pelottamaan, ja hän nousee ylös. Anna oikoo hämillään vaatteitaan ja kiristää ponihäntänsä oikeaan kohtaan pois silmiltä. Hän ei näe kuinka valo osuu hänen punaisiin hiuksiinsa saaden ne hehkumaan aivan oudolla tavalla. Eikä hän näe kuinka lipaston päällä olevassa peilissä keltaiset silmät katselevat häntä valppaana, hiukan myös uteliaana.

Annan katsellessa ympärilleen, ulkona aamu valkenee. Valo siivilöityy ikkunaverhojen lomasta pehmeänä lattian tummiin mattoihin. Maisema värjäytyy punaiseen ja keltaiseen. Talon takana minne Anna ei näe on suo ja pitkospuut joilla seisoo tumma hahmo katsellen tarkkaavaisesti taloon päin. Pitkospuut hehkuvat verenpunaisena aamun auringossa. Siellä täällä nousee usva joka kohta peittäisi talon ja sen asukkaat vaippaansa. Anna tuntee että jokin tarttuu hänen käteensä, hän tuntee kylmyyden ihollaan..

-Äiti sinäkö, Anna kysyy....ja kääntyy katsomaan äänen suuntaan joka kutsuu häntä hiljaa...Mitä sinä sanoit Äiti, sinäkö puhut, en kuule sinua Anna sanoo.....

.........Akmeel...Akmeel....huokaa ääni kuin haudan takaa, saaden Annan jähmettymään kauhusta...


Maahinen / osa 4

Tuijotan kauhistuneena kättä, joka pitää kiinni ranteestani. Käsi on vahva ja suonikas. Nostan katseeni hitaasti ylös, kohti vieraan kasvoja. Säpsähdän, hän ei ole äitini. Sen olin jo aavistanut. Äiti näyttää kadonneen jonnekin.

Kohtaan keltaiset, mustien ripsien kehystämät miehen silmät. Katse on pistävä ja silmien ilmeettömyys saa minut hermostumaan. Pälyilen ympärilleni, tietämättä mitä etsin. Kauhu ottaa vallan. Silmät tuijottavat hievahtamatta, kuin tutkien. Liikahdan levottomasti, haluten keskeyttää läpitunkevan katseen tuoman hämmennyksen ja pelon.

Käsi nousee olkapäälleni. Tunnen käden viileyden ja painon. Se tuntuu oudolla tavalla turvalliselta. Kurkkua kuristaa, enkä saa sanotuksi sanaakaan. Mies tuoksuu metsälle, sammaleelle, syksyiselle tuulelle ja savulle. Harteillaan hänellä on porontaljaviitta. Tunnen kuinka kädestä virtaa voimaa kehooni ja oloni rauhoittuu. Tilanne on hämmentävä ja pelottava, täynnä ristiriitaisia tunteita.

Ikkunasta näkyy nouseva aurinko, jonka säteet lämmittävät suota. Kevyt tuulenvire vie usvan mennessään. Suo näyttää aavemaiselta, mutta hyvin kauniilta. Valkea poro seisoo suon reunalla, katsellen mustilla silmillään taloa.

Vilkuilen varoen miehen kasvoja. Mies on tumma. Hopeanhohtoiset suortuvat koristavat mustia, karkeita hiuksia. Kapeilla huulilla on melkein ystävällinen ilme, vaikkei hän hymyile. Yllättäen, matala, miellyttävä ääni sanoo
- Älä pelkää Anna, en tullut pahoissa aikeissa. Tiedätkö kuka olen ja mistä tulen?
Saan kauhultani hätäisesti tokaistua -Ei en tiedä. En tiedä missä olen ja kuka sinä olet. Mitä haluat minusta?

Mies kiertää vahvat käsivartensa ympärilleni ja ohjaa minut istumaan penkille ikkunan ääreen. Kavahdan, mutta istun alas. Mieleni on täynnä kysymyksiä. Ennen kuin ehdin yhtään niistä esittää, mies hymyilee ja nyökkää.
- Huomaan, että sinulla on paljon kysyttävää. Pyydän kuuntelemaan, mitä sinulle kerron. Tämä on hyvin tärkeää.
Katson hänen kulmikkaita, päivettyneitä kasvojaan. Musta parta kehystää kapeita, miehekkäitä huulia. Keltaiset silmät hallitsevat kasvojen ilmettä ja tekevät ilmeestä susimaisen. On kuin katsoisin suden silmiin.

Havahdun mietteistäni, miehen alkaessa taas puhua matalalla äänellään.
- Olemme Akmeelin sukua. Hän oli suuri soturi, tietäjä ja lovettaja. Akmeelin siirryttyä tuopuoleiseen, ei suvussamme enää ole ollut niin suurta tietäjää. Tieto ja taito, ovat kuitenkin kulkeneet sukupolvelta toiselle. Ja sinä Anna, olet perinyt esi-isäsi taitoja, isäsi verenperintönä.
- Sinulle on annettu lahja. Lahja kulkea tuonpuoleiseen. Anna, olet lovinoita, jolla on poikkeukselliset lahjat.

Lapsuudessani kuulin vanhemmiltani heidän olevan saamelaista sukua ja kotoisin Sodankylän Sompiosta. Minulle kerrottiin kiehtovia tarinoita saamelaisista ja heidän elämästään. Akmeeli Antereeus mainittiin myös tarinoissa. Keskustelu siirtyi hänestä nopeasti muihin aiheisiin.
Kysymyksiini Akmeelista ja lovinoidista, en saanut koskaan vastauksia. Aihetta välteltiin.

Tunnen voiman valuvan kehostani ja otan vapisevilla käsilläni kiinni karhean pöydän pinnasta. Sen pintaan on kirjailtu kauniilla kirjaimilla ja merkeillä, tekstiä ja kuvia. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Auringon valo heijastuu ikkunasta pöydälle, saaden sen elämään. Merkit ja kirjaimet näyttävät, kuin liikkuvan pöydän kuluneella pinnalla.
Ikkunan vieressä seinällä, roikkuu rumpu. Valo taittuu rummun pinnalta, luoden utuisen hohdon huoneeseen. Uunin kupeessa roikkuvat suopursu- ja yrttikimput tuoksuvat huumaavasti. Olen kuin unessa.

Käännän varoen katseeni takaisin mieheen. Soperran - Ei, ei minulla ole erityislahjoja. Tämän täytyy olla erehdys. Haluan pois täältä, takaisin sairaan äitini luo.
Miehen ilme muuttuu melkein sääliväksi. - Anna, tämä ei ole erehdys. Äitisi toivomus oli, että kohtaat minut. Tarvitset taitojasi lähiaikoina.
-Akmeelin jälkeensä jättämä taakka, on pelosta huolimatta kannettava.
-Tulevaisuus muuttaa menneen merkityksen. Opastan sinua näkemään omat taitosi. Menneisyys ei jätä meitä rauhaan, joten lahjasi ovat tulevaisuuden muuttamiseksi tarpeen.

- Tämä tupa, jossa istumme, on tuleva kotisi. Pöytä on isoisäsi tekemä ja kaivertama. Opastan sinua tulkitsemaan sen merkit. Opetan käyttämään sukusi rumpua, vaipuaksesi transsiin ja vaihtamaan hahmoasi eläimeksi. Opit käyttämään myös muita noidan taitojasi. Toimin oppaana tulevalle matkallesi.

Kyyneleet tulvivat silmistäni. Tätä äitikin tarkoitti hetki sitten, puhuessaan menneisyyden taakasta ja sukulaisuudesta Akmeeliin. Miehen puheesta tajuan, etten voi olla enää vain Anna. Tunnen suurta surua ja pakokauhua. En saa itkultani sanotuksi enempää. Mies silittää kättäni ja kertoo, että voin palata nyt äitini luo, hyvästelemään hänet.
- Äitisi siirtyy pian pois tuonpuoleiseen, joten kiiruhda hänen luokseen Anna. Odotan sinua takaisin tänne, kun olet hyvästellyt hänet ja hoitanut velvollisuutesi.

Mieleeni painuvat keltaiset, vaativat, mutta ystävälliset silmät.
Suden ulvonta kiirii korviini suolta. Huone pyörii silmissäni. Yrttien tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Näen mielessäni paljon ihmisiä, naisia, lapsia, miehiä. Kasvot näyttävät tutuilta ja rakkauden aalto tulvahtaa ylitseni. Näen savuavia nuotioita, porolaumoja ja keltasilmäisen suden, joka tarkkailee minua suon reunalla.

Putoan pimeään ja seuraava havaintoini on äitini vapiseva ääni.
-Anna oletko siinä? Hento käsi kurottautuu sängyn reunalta kohti kasvojani. Tartun käteen ja painan sen vasten kyyneleistä poskeani.
- Anna, rakas lintuseni, olen pahoillani.
Sinulle jää suuri taakka..ymmärrätkö? Lupaathan..Anna..lupaathan tehdä, niin kuin Susimies pyytää?



Asta / osa 5


Tartun äitini käsiin viimeisen kerran. Hän huokaa syvään ja on poissa. Minulle jäi vain suuria kysymyksiä vaille vastausta. Vastuulleni jäi äidin hautajaisten järjestely ja kaikki muu. Ennen näitä tehtäviä en voi ottaa vastaan mitään muuta.


Kaksi viikkoa on kulunut, äiti on saatettu maan poveen, vailla muita saattajia kuin minä ja pappi. Talo on tyhjennetty tavaroista ja laitettu myyntiin. Vain äidin henkilökohtaiset tavarat olen säästänyt. Yritän löytää niistä vastauksia kysymyksiini. Paljon valokuvia, tuntemattomia kasvoja, porotokkia, kotakyliä. Kuvat ovat todella vanhoja. Nimiä niissä ei ole. Yksi kuva saa minut hätkähtämään. Siinä on pieni harmaa mökki, olen aivan varma, että mökki on sama missä kävin Susimiehen kanssa. Katson sitä vielä tarkemmin ja huomaan susimaisen olennon mökin takana metsän reunassa. Susimies! Hän se on. Minun täytyy löytää tuo mökki, löytää pöytä, jossa ovat isoisäni kirjailemat merkit ja rumpu. Niistä löytyy vastaus tähän kaikkeen outoon.


-Anabeelus, Anna Anabeelus, Anabeelus. Nimi kuulostaa oudolta, mutta silti niin tutulta. Hätkähdän unestani, joku kutsuu minua tuolla oudolla nimellä. Katson ympärilleni, en ole omassa vuoteessani, en omassa talossani. Olen mökissä, missä kävin ennen äidin kuolemaa. Nousen ylös sängystä, joka on vuorattu porontaljoilla. Avotakassa palaa tuli, jotain on padassa tulen yläpuolella. Padasta nousee kiehkuroina yrttien vahva tuoksu. Kynttilät palavat pöydällä ja saavat oudot kuviot ja riimut näyttämään eläviltä. Huoneessa on myös selvä eläimellinen haju, suden haju.


-Anabeelus, tule tänne. Jossain pimeydessä on sudenhajuinen kutsuja. Sängyn vierellä on sudenkarvaiset saappaat, laitan ne jalkaani, lattia on kylmä ja vetoinen. - Sinun on aika tutustua kutsumukseesi. Ota padasta mukillinen yrttijuomaa ja tule tänne pöydän ääreen. Näen kynttilänvalossa häivähdyksen keltaisista silmistä. Susimiehen silmät. Arastellen otan mukin takan reunalta ja kauhaisen juomaa mukiin. Juoma on vahvaa ja kuumaa, saa minut melkein kakomaan, silti se samalla rauhoittaa oloani. Istuudun penkille pöydän ääreen, nyt pöydän viivat ja kuviot tuntuvat tutummalta kuin viimeksi.


-Anabeelus, se on oikea nimesi, sanoo Susimies, olet Akmeeli Antereeuksen jälkeläinen neljännessä polvessa. Minä olen Aurus Antereeus, äitisi veli. Hän ei varmaan koskaan kertonut siitä. Olet sukumme viimeinen elävä olento, sanon olento, koska olet puoliksi susi ja puoliksi ihminen. Suvussamme vain joka neljännessä polvessa syntyy tietäjä ja shamaani. Olimme pitkään epävarmoja sammuuko sukumme lopullisesti. Näin aloitti Susimies Aurus Antereeus kertomuksensa.


Aurus puhui koko yön, kehoitti minua aina välillä hakemaan lisää yrttijuomaa, jonka maku oli oudosti joka kerta erilainen. Kukaan ei lisännyt yrttejä tai vettä pataan, silti se oli koko ajan täysi. Tuli ei sammunut takasta, vaikka kukaan ei lisännyt sinne puita tai muuta palavaa. Jokaisen mukillisen jälkeen tunsin kasvavani ja vahvistuvani. Tietämykseni suureni ja pystyin tulkitsemaan pöydän merkintöjä aina vain enemmän. Aamun sarastaessa Susimies Aurus Antereeus lähti, muutti muotoaan ulos päästessään. Jäin ikkunasta seuraamaan suden kulkua kohti metsän reunaa.


Minua ei väsyttänyt vaikka en ollut koko yönä nukkunut, tiesin sen johtuvan yrttijuoman vaikutuksesta. Minulla on paljon tehtävää edessäni. Aurus oli kertonut, että suvussamme joka neljännessä polvessa syntyy Suuri Tietäjä, muissa polvissa on muodonmuuttujia ja pienempiä tietäjiä, joiden kyvyt eivät yllä Suuren Shamaanin tasolle. Suuri Shamaani on aina ollut kolmantena syntynyt poika. Äitini oikea nimi on ollut Araalia, minä tunsin hänet ihmisnimellä Arja. Isoisäni oli saanut kaksi lasta, äitini ja hänen veljensä. Heille oli jo lapsena kerrottu heidän perimistään taidoista ja lovinoidista. Äitini ei ollut hyväksynyt asiaa, hän ei halunnut olla susien sukua. Hän ei halunnut oppia muuttumaan suden hahmoon, eikä tietäjän taitoja. Äitini oli nuorena tyttönä karannut maailmalle. Mennyt naimisiin aivan tavallisen ihmismiehen kanssa. Kuitenkin he puhuivat paljon Sodankylän Sompiosta, sekä saamelaisista tavoista. Koskaan ei kuitenkaan äitini kertonut todellista taustaansa.


Minulla ei ole sisaruksia, tiedän äitini odottaneen lasta kaksi kertaa ennen minua, mutta ne olivat päättyneet keskenmenoon. Minä olin siis kolmas lapsi neljännessä polvessa, mutta väärää sukupuolta. Siksi pelättiin Akmeeli Antereeuksen suvun taitojen kadonneen, tai oikeastaan äitini oli tyytyväinen asiasta. Hän tiesi, että kolmannen lapsen piti olla poika, eikä hän ollut saattanut edes kahta ensimmäistä maailmaan. Vähän jälkeen äidin sairastumisen, Aurus oli vieraillut äitini luona, kertonut minun olevan se kolmas lapsi ja vaikka olin tyttö, tulisin perimään Suuren Shamaanin taidot. Siksi äitini oli ollut niin peloissaan kuolinvuoteellaan. Hän tiesi, ettei tätä kohtaloa voi muuttaa. Hän tiesi myös, että sukumme jatkuminen on minun vastuullani. Vain minä olen jäljellä.


Tätä kaikkea pohtiessani kuljin huomaamattani seinällä olevan rummun luo, otin sen alas ja toiseen käteeni otin poronsarvesta tehdyn rumpukapulan. Hivelin rummun kimmoisaa pintaa ja kuvioita, jotka rumpuun oli piirretty. Jokaisen kuvion kohdalla tunsin tietäväni niiden merkityksen.







( Ylinen: Jumalten ja valoisien henkien maailma
Keskinen: Maallisen maailman henkinen puoli
Alinen: Esi-isien, voimaeläinten ja tuonelan jumalien maailma

Nuorimmissa rummuissa henkimaailman kartan tilalle alkoi vaihtua enemmän arkielämää koskettavia maisemia. Ylinen, keskinen ja alinen saattoivatkin piirtyä Norjaksi, Ruotsiksi ja Suomeksi. Rummusta löytyi myös poroja, lähin kirkko, kyläläisiä ja muita maallisia symboleita. Tällaisella rummulla saattoi hyvin konkreettisesti ennustaa tulevaa ja transsimatkan sijaan selvittää rumpukalvolla hyppivällä metallisella tai luisella arvalla, mihin suuntaan porot kulkevat tai kenen luo pappi on tulossa vierailulle.

Rumpujen kuvitettu ulkopuoli oli esineen julkinen puoli. Se oli yleisöä varten ja sisälsi yhteisiä asioita. Rummun sisäpuoli oli salattu, mystinen puoli ja vain noitaa itseään varten. Siellä saattoi olla kuvattuna apuhenkiä ja sinne ripustettiin voimaesineitä ja hengiltä saatuja lahjoja roikkumaan. Rummun tekeminen oli usein vuosia kestänyt prosessi.) Lähde: http://www.thuleia.com/rumpukuviot.html

Astuin ulos mökistä. Ilta oli ehtinyt hämärtyä asioita pohtiessani, sopeutuessani tilanteeseeni, opiskellessani kuvioiden merkityksiä. Istuin puiselle portaalle hyräillen outoja sanoja, jotka alkoivat tulvia mieleeni, huomasin myös rummuttavani rumpua yhä kiihtyvämpää tahtia. Mieleeni tulvi aina vain uusia kuvia eri maailmoista, vuorotellen ylisestä maailmasta, vuorotellen alisesta maailmasta.

Laulun päättyessä, yön pimeyden saavuttua, täysikuun loisteessa, loikkii hopealta hohtava valkoinen naarassusi kohti tummuvaa metsää. Suden jalokivensiniset silmät kiiluivat kiihtymyksestä ja innostuksesta. Ääntäkään ei kuulunut suden tassujen alta, ikäänkuin ne eivät olisi edes koskettaneet maata. Susi tiesi täsmälleen minne oli menossa ja miksi. Sen täytyy löytää noitakivi pimeimmästä metsän kohdasta. Siellä on se mitä Anabeelus-Susi tarvitsee täyttääkseen tehtävänsä...


riitta k / osa 6



Tam-ta-tam, juokse susi, juokse!
Tam-ta-tam, juokse Anabeelus, juokse!
Suuri Akmeel on vainusi,
äiti Aralia silmäsi,
eno Aurus opettajasi.
Tam-ta-tam, kolme A:ta,
tam-ta-tam, tatuoidut tassuihisi,
suden sieluusi, vahvaan kehoosi.
Lennä Anabeelus, lennä!
Tam-ta-tam, tam-ta-tam...
Etsi Anabeelus, etsi
suurten shamaanien taikakivi,
nuole karkealla kielelläsi
kaikki sen voima, tam-ta-tam!
kaikki sen tieto, tam-ta-tam!
Olet voittamaton Anabeelus,
menneen ja tulevan valtias!
Tam-ta-tam, tam-ta-tam!


Täysikuu on piiloutunut pilven taa, hypnoottisen loitsun kaiut ovat poissa ja rummutuksen kiihkeä rytmi vaiennut. Koko maailma on äkisti vaiti, täysin äänetön. Hiljaisuus pakkautuu tärykalvoihin kun Anna havahtuu horteestaan ja unikuvistaan. Hän venyttelee jäykistyneitä jäseniään, jotka tuntuvat yhtä rääkätyiltä kuin juoksijalla maratonin jälkeen. Suuta kuivaa ja kieli on omituisen karhea ja paksu. On jano. Ajatuksissa seilaa outoja hajanaisia muistikuvia. Niissä virtaa vuorotellen välähdyksiä synkästä metsästä, rakkaasta äidistä, tassujen tatuoinneista, sanoja shamaanien taikakivestä... Mitä ihmettä yöllä tapahtui, mitä hän oikein teki? Anna pinnistelee ja pinnistelee, mutta ei muista. Hän muistaa vain kiihkeän rytmin ja tuntemansa euforian, voittamattoman ja kevyen olon. Anna palaa vaivoin nykyisyyteen kuin jostain vuosisatojen takaa. Vaalean hiuspehkon kevyt ravistus ja silmien tunnusteleva räpytys. Mutta ei auta, mikään ei tunnu selkenevän.

Anna nousee hapuillen istumaan ja huomaa hämmästyen, ettei ole enää Susimies Auruksen luona harmaassa pienessä mökissä kituvalla sumuisella suolla, vaan äitinsä liki tyhjässä talossa Sodankylän Sompiolla. Mitenkäs tähän nyt on tultu, ilmojen kauttako liidelty? Tuosta noin vaan? Annasta tuntuu ihmeelliseltä ja käsittämättömältä tämä kaikki. Hänkö muka Suuri Shamaani? Hänen vastuullaanko Shamaanin suvun jatkuminen? Anna ei tiedä mitä ajatella. Hädissään Anna muistaa, että äidin keittiössä on vielä vesipannu, murukahvia ja kolhiintunut emalimuki. Siispä kahvinkeittoon, jospa saisi poukkoileviin ajatuksiin jotain tolkkua!

Äitisi ei hyväksynyt kutsumustaan, Susimies Auruksen sanat melskaavat Annan mielessä. Hän muistaa, että äidin tavaroista on vielä tutkimatta pieni ja kaunis, mystisin merkein koristeltu tinarasia. Anna kääntelee ja tutkii rasiaa, avaa kannen sormet vapisten. Kellastuneiden papereiden joukossa erottuu kirje, jonka haalistunut muste on aavistuksen levinnyt. Kirjeen päällä lukee vain yksinkertaisesti Tyttärelleni Annalle. Kirje on pitkä, monta tiheästi kirjoitettua sivua. Äiti kertoo nuoruudestaan saamelaistaikojen Nuorgamissa, jossa revontulet loimusivat taivaankannen täydeltä ja noitarummut lumosivat ihmismieliä. Äiti kertoo veljestään Auruksesta, Annan enosta, joka kantoi Suuren Shamaanin poronahkaviittaa hyväksyen kohtalonsa mukisematta. Äiti kertoo myös, kuinka rakastui palavasti seitsentoistakesäisenä sotkamolaiseen Nils-Aslakiin, karkasi ja meni naimisiin. Äiti kertoo myös surustaan kahden keskenmenon äärellä ja kauhustaan kun Anna syntyi. Suureen iloon pienen terveen tyttären syntymästä sekoittui lamaava kauhu siksi, että Annan niskassa aivan hiusrajassa oli pieni selvä syntymämerkki, Suuren Shamaanin merkki.

Tässä kohtaa kirjettä Anna on ihmetyksestä ymmyrkäisenä - mikä ihmeen Suuren Shamaanin merkki, hänen niskassaanko muka? Ei voi olla totta! On vain yksi keino tutkia onko äidin väite totta vai ei. Niinpä Anna kaivaa päättäväisesti käsilaukustaan pienen peilin ja siirtyy vessan himmeään valoon. Hän nostaa niskahiuksensa ylös ja peilaa niskaansa lohkeilleesta seinäpeilistä. Kuva häilyy ja on epätarkka, mutta voi kauhistus - siellä se erottuu! Pieni rasti, ja minikokoisia pallukoita! Anna ei ole sitä ikinä ennen huomannut eikä kukaan hänen miesystävistäänkään ole sitä maininnut.

http://www.thuleia.com/rumpukuviot.html


Anna on ymmällään. Mitä ihmettä tämä kaikki merkitsee hänen hyvässä järjestyksessä olevan elämänsä kannalta? Anna kokee itsensä moderniksi ja järkeväksi nuoreksi naiseksi. Hän lähti peruskoulun käytyään lapsuuskodistaan Sotkamosta ihmisten ilmoille, opiskeli Lapin yliopistossa Rovaniemellä kirjallisuutta ja nyt äidinkielen opettajana opettaa kriittistä suhtautumista kansantaruihin. Ei hän modernina tiedenaisena kaikkea voi niellä - ei tule kuuloonkaan!

Mene maakellariin Anna, sieltä löytyy isoisäsi noitarumpu, äidin kirje jatkuu, ikäänkuin äiti haudan takaa tietäisi tyttärensä kaipaavan lisää todisteita. Anna haparoi puutarhan perälle kuin sumussa, avaa varoen ruostuneen salvan ja narisuttaa haurasta ovea. Kellarin kosteassa ja ummehtuneessa ilmassa tuoksuu sammal ja menneisyys. Hyllyissä pönöttää äidin hillo- ja sienipurkkeja siisteissä riveissä, joskin jo homehtunein etiketein. Kun silmä tottuu hämärään, Annan katse kiinnittyy kellarin perimmäiseen nurkkaan, vanhuuttaan huojuvan hyllyn alle. Sieltä maalattialta pilkottaa haurastuneita ja ajan mustaamia kapineita: joku lituska nahkainen soikio, jonka pinnassa erottuu hämärästi pieniä outoja merkkejä. Löytyy vielä kuluneet ja repaleiset sudennahkasaappaat - miesten kokoa - sekä hiirten pesänään pitämä poronnahkaviitta. Anna kirkuisi kauhusta jos uskaltaisi, mutta hän kaappaa nämä omituiset äidin säilömät isoisän aarteet kainaloonsa ja syöksyy kellarista ulos huterin jaloin, hädin tuskin pystyssä pysyen.

Pihamaalla Annan jalat pettävät, ne ovat silkkaa setsuuria ja hän romahtaa maahan istualleen. On vaikea hengittää, rintaa puristaa ja silmissä tuntuu mustenevan. Onko tämä kaikki sittenkin totta? On, ei ole, on, ei ole... Sekavat ajatukset tanssivat ilkkuen ripaskaa hänen päässään. Suuri Shamaani on pelkkää kansantarustoa ja taikauskoa! Se on päivänselvä juttu. Ei Anna ole niin vietävissä, että uskoisi moisiin satuihin! Mutta mikä ihmeen merkki hänen niskassaan sitten on? Ja miksi Susimiehen hahmo tuntui niin todelliselta? Kyllähän unista yleensä huomaa että ne ovat vain unia... Houriko äiti kuolinvuoteellaan? Houri tietenkin. Mutta houriko äiti myös kirjeensä?

Anna tuntee olevansa pihalla kuin lumiukko, kuten hänen näsäviisaat oppilaansa sanoisivat. Hän ei tiedä mitä ajatella. Mitä tämä hänelle paiskattu kohtalo merkitsee oman elämänhallinnan kannalta? Voiko järkevä ja moderni nainen siirtyillä eri maailmoista toiseen - tuosta noin vain? Piipahtaa vainajien ja esi-isien luona Alisessa - vaikka sunnuntaikahvilla, käydä sitten hoitelemassa peeärrää ja pitämässä yllä hyviä jumalsuhteita Ylisessä ja palata sitten taas Keskiseen, omaan maalliseen maailmaan ihka omana itsenään? Tuosta noin vain? Jos tämän kaiken kertoo potentiaalisille miesystäville, hatkat ne ottaa, se on saletti. Tämmöisillä jutuilla kahjon maine on taattu! Ja sitten pitäisi vielä kantaa vastuuta uudesta shamaanisukupolvesta! Ja pah!

Annan kuumeiset ajatukset kiertävät vimmaista kehää, mitään tolkkua hän ei niihin saa. Yhtäkkiä Anna tuntee itsensä aivan nääntyneeksi. Jäsenet painavat tonnin, aivot ovat yhtä ajatusten ristiaallokkoa ja luomet painuvat väkisin kiinni.  Lepään tässä pienen hetken, tuumii Anna ja kallistaa päänsä pehmoiselle pihasauniomatolle. Iltapäivän auringon lämpö rentouttaa jäsenet ja rauhoittaa kuumeisten ajatusten kierrokset.

Kevyen hoirteensa läpi Anna kuulee kuinka jostain hänen korviinsa kantautuu monotoninen ja suggeroiva noitarummun rytmi tam-ta-tam, tam-ta-tam, tam-ta-tam... Ja maaninen ja viekoittelevan matala miesääni - kuin Leonard Cohen! - sen rytmissä kuiskii:
Anna, Anabeelus, Anna, Anabeelus....

Aina / osa 7

Anna lähtee epävarmasti liikkeelle, vielä rummutuksen tasaisen rytmin tahdittaessa sydämen lyöntejä. Pyyhkäisee muutaman roskan tukastaan ja oikoo kävelypukunsa helmat suoriksi. Kävelee ristiriitaisin tuntein pihan poikki sisälle, jättääkseen lopulliset hyvästit lapsuuden kodille.
Hän päättää, ettei luo ajatustakaan mokomille shamaanijutuille, ei rummuille, ei susimiehille. Hän on hyvin koulutettu nykyajan ilmiö ja sellaisena aikoo myös pysyä. Monella on syntymämerkkejä, eivätkä he niihin sen suurempaa huomiota kiinnitä, miksi hän lähtisi siitä huolestumaan. Ei miksikään, hän tuhahtaa ja jatkaa matkaansa sisälle taloon, jossa on tähänastisesta elämästään pisimmän ajan viettänyt. Istahtaa viimeisen kerran äitinsä sängyn vieressä vielä viipyvälle tuolille, jättääkseen hyvästit ajalle, talolle ja muistoille.
Huoneen ikkunaa peittävän verhon välistä tuleva valojuova lankeaa Annan vieritse lattiaan, kuten se lankesi myös silloin, kun hän samalla tuolilla istui vielä hauraan äidin läsnä ollessa .
Annan ajatukset viipyvät äidin viimeisissä hetkissä, kun hän tuntee kylmän käden painautuvan omaansa vasten. Ja näkee vain valojuovan lattiassa. Juova alkaa elää, se laajenee valoisaksi tieksi hänen eteensä ja hän kuulee lempeän äänen jostain sivummalta: Anna, tie on sinua varten, uskalla nousta ja kulkea sen läpi. Kylmä käsi – jonka hän edelleen tuntee omallaan – johdattaa häntä ilman omaa tahtoaan eteenpäin. Musiikki, joka seuraa hänen kulkuaan, on ylimaallisen kaunista. Siinä soi vaimean rummutuksen lisäksi jouset. Ne tuovat mieleen kaukaisen sudenkutsun. Ääni kuuluu niin kaukaa, ettei Anna voi paikantaa sen tulosuuntaa... se kuuluu kaikkialta. Olenko menossa taivaaseen? Hän hymähtää, siihen on vaikea uskoa.
Tie levenee ja valostuu sitä mukaa, mitä pidemmälle Anna sitä astelee.
Hän ei huomaa muutosta, kuinka hän kulkee kohti lapsuuttaan. Käsi hänen kädessään on nyt lämmin ja turvallisen tuntuinen. Anna puristaa käden omaansa, tuntien sen voiman, joka virtaa niiden välillä.
Hän näkee kauempana oven, joka avautuu sitä mukaa, mitä lähemmäs se tulee. Hän astuu ovesta sisään ja saapuu avaraan huoneeseen, joka on kuin tippukiviluola, mutta huoneen pinnalla oleva aine näyttää homeiselta naavalta. Huoneen perällä istuu hahmo korkeassa tuolissa. Hahmo näyttää kovin iäkkäältä, tai patsaalta. Vaikutelman antaa sama naavamaisuus, mikä on kaikkialla muuallakin huoneessa. Annan lähestyessä ”naavamiestä” tämä katsoo tulijaa tarkkaavaisesti suoraan kullankeltaisilla silmillään.
Anna kävelee lapsen rohkeudella hahmon luo ja seisahtuu parin metrin päähän pienestä - valtavassa tuolissa istuvasta - miehestä, jonka ikää on mahdoton määrittää. Miehen vitivalkoinen harteille saakka laskeutuva tukka kehystää vahamaisen sileät kasvot, jotka heijastavat syvää rauhaa ja elämän viisautta.
Anna seisoo hievahtamatta, kunnes mies virkkaa: Tyttöseni, sinä tulit, olen odottanut sinua tuntemattoman ajan verran. Vihdoinkin kaikki alkaa mennä suuren suunnitelman mukaan. Puhuessaan tytölle, vanhuksen peittänyt naavamainen kuori alkaa haihtua ja niin käy koko huoneelle. Muutaman ajan kuluttua Anna huomaa seisovansa valoisassa kristallisalissa, valkopartaisen, hopealta hohtavaan viittaan puetun miehen edessä.
Anna, muistathan minut? Anna katsoo hämmentyneenä ylöspäin keltasilmäistä miestä, joka näyttää lapsensilmin katsottuna mahtavan isolta, ja hänen aivoihinsa latautuu kuvasarjoja ajoilta, jolloin hän ja hänen kaikki edeltäjänsä asuivat tässä samassa paikassa.
Isä, hän sanoo niin hiljaa, ettei kuule sitä kunnolla itsekään. Niin Annaseni, ”isä”... isä minä sinulle ja sinun monille edeltäjillesi olen. Monta sukupolvea kierto kulki, ennen kuin tuli sinun vuorosi. Jokainen on ollut tärkeä ajallaan. Nyt kuitenkin elämme uusia aikoja ja shamaaniajattelu on jäänyt yhä pienempien ryhmien kontolle. Sinulla oleva syntymämerkki kertoo ajan muutoksesta. Olet neljäs sukupolvi ja nainen. Shamaanit olivat useimmiten miehiä. Sinä olet nainen, ja tasa-arvoisuuden saattamiseksi täysivaltaiseksi, ensimmäinen tehtäväsi on muuttaa ammoisten aikojen kirjoitus.
Sinulle tarkoitettu voima tulee olemaan käytössäsi löydettyäsi kiven, joka on samaa vuorikristallia, kuin tämä asuinpaikkanikin on. Kivi kätkee lupauksen.
Anna säpsähti tuolilla, räpsäytti silmiään ja katsoi tyhjää, siististi pedattua sänkyä. Ikkunasta heijastuva valojuova oli himmentynyt. Oliko jo ilta, oliko hän nukkunut, vai mielikuvitusko jälleen oli vienyt hänet jonnekin vanhaan oletettuun menneisyyteen. Hän nousi tuolilta tokkuraisena tapahtuneesta ja käveli kankein jaloin pihalle. Tuuheaa, vanhaa koivukujaa astellessaan Anna kuuli vielä hiljaisen rumpujen ja jousien yhteisen kaiun. Se tuli hänen sisältään...


Mustis / osa 8

Anna havahtui hikimärkänä omasta sängystä. Kaupungin valot heijastuivat lohdullisina huoneeseen. Helga liikkui hiljaa ja Irene torkkui vuoteen vierellä. Anna tarttui lujasti ystävänsä käteen ja itki.
- Hss, ole ihan hiljaa Anna rakas, rauhoitti Irene hellästi.
- Näin hirvittäviä painajaisia, uikutti Anna. Irene silitti hiljaa hänen selkäänsä ja Helgan uupuneet kasvot häilähtivät jossakin yläpuolella.


Anna nukahti uudelleen ja juoksi suon reunaan, jossa sudet odottivat. Hän jatkoi juoksuaan ja sudet seurasivat häntä. Hän yritti huutaa, mutta kurkusta tuli vain outoa ääntä - kuin ulvontaa.
- Akmeel, veahkki, huusi Anna. Liehuvahiuksinen tumma hahmo seisoi pitkospuiden takana ja lähestyi hitaasti, raskain askelin. Niinkuin se, joka tietää että valo on sammumassa ja vuosisatainen perinne murtumassa. Ikuisesti.
- Àle ciero Anna!
- Ei itku ole heikkoutta, räjähti Anna ja tajusi murisevansa. Sudensilmä Akmeeli hymyili ymmärtävästi.
- Juokse Anabeelus, pieni susi, juokse. Etsi kivi. Hae voimasi.

Anna havahtui siihen, että joku yritti juottaa hänelle jotakin. Yrttijuoman huumaava tuoksu särki hänen päätään ja suussa oli myrkyn maku. Kädessä oleva esine tippui lattialle. Kirkas kivi vierähti sängyn viereen, Anna hapuili sitä turhaan takaisin. Hän ei voinut muistaa mistä oli kiven löytänyt.
- Milloin tämä adjágas loppuu, itki Anna.
- Anna kulta, tule takaisin pyysi Helga hiljaa.
- Lean láhppon, uikutti Anna. Jostain unen takaa hän kuuli työkaverinsa äänen.
- Annalla on burnout. Hän teki töitä kun hullu, eikä aikonut ottaa sairaslomaa edes äitinsä kuoleman vuoksi. Sen takia passitin hänet lääkäriin. Hänen on viisainta levätä pitkään ja tulla töihin vasta kun kun on täysin toipunut.
- Jospa se Moskulan Jounikin ehtisi käymään. Sillä kun on suuri vaikutus Annaan, mietti Helga väsyneesti.

Anna vaipui horrokseen. Hän piti kirkasta kiveä kädessään, sen kimallus sattui silmiin ja jostakin kuului outo. laulava manaus, joka lähestyi ja sen kaiku vaivutti hänet yhä syvemmälle parantavaan uneen. Rummun kumea ääni johdatti hänet ylöspäin, kohti vuorien huippuja, kohti pilviä. Akmeelin viisaat suden silmät lävistivät vuosisatojen kuilun ja upposivat syvälle Annan silmiin.

"Tam-ta-tam, juokse susi, juokse!
Tam-ta-tam, juokse Anabeelus, juokse!
Suuri Akmeel on vainusi,
äiti Aralia silmäsi,
susi-Aurus opettajasi" lauloi rumpu

Anna kulki Jounin kanssa käsikädessä Pielpajärven erämaakirkkoon. Talven jälkeen tuntui ihanalta kulkea auringonpaisteessa.
- Täältä tai kotimökkisi kellarista et vastauksia löydä, hyrisi Jouni ja katseli kulmiensa alta Annaa. Hänen suupieltään nyki pikkupirullinen naurunkure, jota Anna ei ollut näkevinään. Jounin silmät poikkesivat oudolla tavalla Lapin ihmisten tummista silmistä. Niissä oli kesytöntä meripihkan kultaa, mikä jossakin valossa taittui vihreään.
- Tuskin tämä onneton kvartsin palakaan sitä minulle kertoo, nauroi Anna. Hän heitti kiven kauas ja se vieri rinnettä alas hukkuen muiden kivien joukkoon.

Väsymyksen ja kuumeen jälkeen Annalle oli selvää se, että saamenkielen ja kulttuurin vaaliminen olisi hänen elämäntyönsä. Se oli hänen lupauksensa lovinoitien sukuperimälle. Ehkäpä vanha kivi kuitenkin viitoitti sinne tien. Osa polusta johtui rakkaudesta Jouniin, osa burnoutista ja osa myyräkuumeesta, jonka hän sai äitinsä mökillä penkoessaan kellaria ja ikivanhoja esineitä.
- Vastaukset ovat aina täällä, vastasi mies koputtaen päänuppiaan.
- Ja täällä, sanoi Anna hiljaa painaen käden sydämelleen. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä miehen silmiin tuli villi kimallus.
- Fárut! Et edes tiedä kenen kanssa olet tekemisissä, nauroi Jouni ja kaappasi Annan syliinsä.
- Minä olen seitsemännen pojan seitsemäspoika ja siinä voi käydä pikku noidan huonosti.
- Olet lukenut liikaa scifejä riivattu heinäkenkä, puuskahti Anna ja yritti rimpuilla turhaan pois miehen otteesta.
- Mun ràhkistan du, mumisi Jouni ja pussasi hullaantuneena Annan syntymämerkkiä.
Tuuli toi savunhajua ja jostakin kaukaa kuului surumielinen suden joiku. Vaaran laella sinersi usva.

Saamenkieliset sanat:
Veahkki - auta, Àle ciero - älä itke, adjágas - valveen ja unen rajatila, Lean láhppon - olen eksyksissä, Fárut - varo, mun ràhkistan du - minä rakastan Sinua